Joillekin on helppoa puhua. Tunteiden näyttäminen ja niistä puhuminen tulee kuin luonnostaan. Selkeät mielipiteet ja ihanteet, joita muutkin voivat kunnioittaa. Ja näiden ihmisten kanssa oleminen tuntuu joko helpolta tai sitten tuntee jatkuvasti jäävänsä varjoon.
Voiko tälläistä avoimuutta oppia? Voiko oppia hymyilemään aidosti ja kertomaan miltä tuntuu?
Olen juossut koko elämäni. Juossut, ettei tarvitsisi kohdata muita.
Tuntuu kuitenkin, ettei omaa ahdistustaan voi ikuisesti paeta.
Ihmiset nauttivat toistensa läheisyydestä. Imevät sisäänsä kaiken, mitä toiset sanovat. Me käytämme toisiamme peileinä.
Miksi siis minä olen aina se, joka itkee vessassa yksin kun muut nauttivat toistensa seurasta? Miksi minä olen yksin?
En tahdo olla. Tahtoisin vain huutaa apua, kun ahdistus puristaa rintaa. 
Mutta niin minä huudankin, omalla tavallani. 
Puhun jatkuvasti. En ole koskaan tosissani, vaan olen kuin iso vitsi. Minä sanon mielipiteeni, mutta en ole varma ovatko ne tosiaan minun.
Sitten pysähdyn ja he ovat ympärilläni. Minä olen yksin.
Miksi minä olen yksin?
Minähän olen tässä käsi kädessä ystävieni kanssa. Onko yksikään tunne, mikä minussa on, aito? Huudan apua, mutta minä en ole tärkeä kenellekään. Mahdanko olla enää edes olemassa?  

Sai hän iskuja lahjaksi.
Surun niiden kantajaksi.
Elämän nurjan kaiken uuden alustaksi.
Sai minut rinnalla kulkijaksi.
Silti hymyili.
Antoi kaiken omastansa.
Lohdutteli itseänsä.
Teki mitä pyydettiin, enemmänkin, hymyillen.
Ja minä häntä löin.
Niin monesti. Niin lujasti.
Rakkaudella, surulla, varjolla suurien tunteiden.
Silitin poskea sinistä, itkin tuskasta hänen.
Sinetöin lupauksin turhin niin.
Ja hän hymyili.
Ja minä löin.
Oi, niin lujasti. Niin monesti.
Hän vain luotti sanaani, johon en itse uskonut.
Hän minua ylöspäin katsoi, kun matelin minä alhaalla.
Alhaalta minä löin, alemmas minä vajosin.
Vedin häntä mukanani.
Särkyi hän.
Palasiksi tuhansiksi, korjaamattomiksi.
Särkijä särkyi hän itsekin surusta.
Noussut kumpikaan enää ei tomusta.

Olipa riimitön.

Sade tulee äänetön.
Sama sade se aina on.
Luo syksy talvelle siltaa yli jäätyneitten jokien.
Jäädyttää veret tulisuonien.
Jähmettää tahdon rautaisen, nyrkin raivoisen.
Katoaa hehku silmien, ei ollutkaan se ikuinen.
Mut miks näin lohduton on tie ihmisen, kuoleman soturin?
Näin hän vaeltaa läpi tuskan, surun, murheen, toiveen väärän ,
vaan näätkö kaiken tämän päähän?
Jää vaeltaja aloilleen, törröttämään paikoilleen.
Jo on sydän, sielu kaukana vain kuori jäljellä.

Tänään sataa. Harmaata taivasta vasten kirkkaan oranssin, keltaisen ja punaisen väriset puut näyttävät suurelta tulipalolta.
Ruskan takia olen pitänyt syksystä aina kevättä enemmän. Kypsyyhän silloin satokin. Tänään söin oransseja tyrninmarjoja ja kohta voi vetää porkkanat, punajuuret ja lantut maasta. Olen innoissani.
Luulen, että minun tosiaan pitäisi ottaa jo toisia kiinni läksyissä....huoh.

Olen rikki.
Rikoin itseni.
Rikoin itseni, koska halusin olla kaltaisesi.
He katsovat minua. Heistä olen ruma.
Olen rikki.
Rakastan olla rikki.
Ole ruma minun kanssani.
Ole kaunis rinnallani.
Rakastan olla rikki.
Älä korjaa minua, korjaa itsesi.
Minä olen rikki.
Olet sitten yksi heistä.
Olen ruma.
Sinäkin voit rikkoa minua. Sinusta olen ruma.
Olen rikki.
Heitä minut pois. Riko minua.
Vihaa minua, sillä minä rakastan olla rikki.
Riko minua, niin pysyt onnellisena.
Pysy ehjänä.
Olet rinnallani kaunis.
Heitä minut pois.
Olen liian rikki.
Vihaan olla näin rikki.

Maalatessa pitää muistaa aina tehdä varjot.
Kuorossa altot laulavat matalalta, jotta sopraanot kuuluisivat.        
Huone tarvitsee oven ja ikkunan.
Päälause tarvitsee sivulauseen vaikka pärjää yksinkin.

Minä olen sinun varjosi, että näyttäisit kauniilta.
Sinä laulat matalana taustalla, jotta minut kuultaisiin paremmin.
Minä tuon sinulle pakotien ja sinä minulle valon.
Me tarvitsemme toisiamme vaikka pärjäisimme yksinkin.