Sade tulee äänetön.
Sama sade se aina on.
Luo syksy talvelle siltaa yli jäätyneitten jokien.
Jäädyttää veret tulisuonien.
Jähmettää tahdon rautaisen, nyrkin raivoisen.
Katoaa hehku silmien, ei ollutkaan se ikuinen.
Mut miks näin lohduton on tie ihmisen, kuoleman soturin?
Näin hän vaeltaa läpi tuskan, surun, murheen, toiveen väärän ,
vaan näätkö kaiken tämän päähän?
Jää vaeltaja aloilleen, törröttämään paikoilleen.
Jo on sydän, sielu kaukana vain kuori jäljellä.

Tänään sataa. Harmaata taivasta vasten kirkkaan oranssin, keltaisen ja punaisen väriset puut näyttävät suurelta tulipalolta.
Ruskan takia olen pitänyt syksystä aina kevättä enemmän. Kypsyyhän silloin satokin. Tänään söin oransseja tyrninmarjoja ja kohta voi vetää porkkanat, punajuuret ja lantut maasta. Olen innoissani.
Luulen, että minun tosiaan pitäisi ottaa jo toisia kiinni läksyissä....huoh.