Katson alas ja nään miten sormet etsivät kirjaimia. Niin, minä kirjoitan taas.
Tänään aukaisin ikkunan. On kiva olla, kun syksyn tuuli puhaltaa tunkkaiseen huoneeseen ja traktorin jyrinä yltää korviin. Aurinkokin paistaa, mutta näyttää kylmältä. Rakastan eniten tuoksua, joka ikkunasta tulee.
Toista viikkoa poissa koulusta ja olen todellakin jäljessä. Avasin muutamia kirjoja aamulla, mutten jaksanut kauaa. Kohta olen taas siellä, muitten luona, osana jotain. Silloin kun osaset liikkuu homma on hanskassa. Minä en liikkunut kunnolla, joten jäin sairaslomalle. 
Palatessani kouluun, nään kaverit, opettajat ja muun massan, joka on ollut elämäni jo pitkän aikaa. Mutta enää vuosi ja me hajoamme. Jotkut lähtevät kauas toiset jäävät lähelle. Nappulat asetellaan uudelleen ja ennen kuin kukaan huomaa osaset liikkuvat jälleen ja kone toimii.
On tämä elämä jännää.
Jos tuo on elämääni, olen myynyt itseni osaksi, jotta suurempi kone kuin minä voisi liikkua ja menestyä. Masentavaa. Mitäköhän minäkin tästä saan.
Tässä vaiheessa huomasin itsekin kirjoittaneeni "jos". Käskinkö minä itseäni kirjoittamaan tuon sanan, ettei maailma olisi niin harmaa? Jaa. En.
Minä elän auringon säteestä, joka tulee ikkunasta ja hengitän syksyn tuulta, joka on käynyt niityillä. Nautin siitä, että olen pieni, mutta jos joku sohii onneani, nousen kahdelle jalalle ja ärjyn: "RUUUAAAAAAHHHH!!!!!!"