Sai hän iskuja lahjaksi.
Surun niiden kantajaksi.
Elämän nurjan kaiken uuden alustaksi.
Sai minut rinnalla kulkijaksi.
Silti hymyili.
Antoi kaiken omastansa.
Lohdutteli itseänsä.
Teki mitä pyydettiin, enemmänkin, hymyillen.
Ja minä häntä löin.
Niin monesti. Niin lujasti.
Rakkaudella, surulla, varjolla suurien tunteiden.
Silitin poskea sinistä, itkin tuskasta hänen.
Sinetöin lupauksin turhin niin.
Ja hän hymyili.
Ja minä löin.
Oi, niin lujasti. Niin monesti.
Hän vain luotti sanaani, johon en itse uskonut.
Hän minua ylöspäin katsoi, kun matelin minä alhaalla.
Alhaalta minä löin, alemmas minä vajosin.
Vedin häntä mukanani.
Särkyi hän.
Palasiksi tuhansiksi, korjaamattomiksi.
Särkijä särkyi hän itsekin surusta.
Noussut kumpikaan enää ei tomusta.

Olipa riimitön.