Joillekin on helppoa puhua. Tunteiden näyttäminen ja niistä puhuminen tulee kuin luonnostaan. Selkeät mielipiteet ja ihanteet, joita muutkin voivat kunnioittaa. Ja näiden ihmisten kanssa oleminen tuntuu joko helpolta tai sitten tuntee jatkuvasti jäävänsä varjoon.
Voiko tälläistä avoimuutta oppia? Voiko oppia hymyilemään aidosti ja kertomaan miltä tuntuu?
Olen juossut koko elämäni. Juossut, ettei tarvitsisi kohdata muita.
Tuntuu kuitenkin, ettei omaa ahdistustaan voi ikuisesti paeta.
Ihmiset nauttivat toistensa läheisyydestä. Imevät sisäänsä kaiken, mitä toiset sanovat. Me käytämme toisiamme peileinä.
Miksi siis minä olen aina se, joka itkee vessassa yksin kun muut nauttivat toistensa seurasta? Miksi minä olen yksin?
En tahdo olla. Tahtoisin vain huutaa apua, kun ahdistus puristaa rintaa. 
Mutta niin minä huudankin, omalla tavallani. 
Puhun jatkuvasti. En ole koskaan tosissani, vaan olen kuin iso vitsi. Minä sanon mielipiteeni, mutta en ole varma ovatko ne tosiaan minun.
Sitten pysähdyn ja he ovat ympärilläni. Minä olen yksin.
Miksi minä olen yksin?
Minähän olen tässä käsi kädessä ystävieni kanssa. Onko yksikään tunne, mikä minussa on, aito? Huudan apua, mutta minä en ole tärkeä kenellekään. Mahdanko olla enää edes olemassa?